Sallikaa mun nauraa

Terve kamelit,

Matte oli toissaviikonloppuna seuraamassa Veikkolassa Rallytokon SM-kisoja. Kuten tavallista, siitäkään ei mitään hyvää seurannut.

Sillon ko mun sisko oli vielä täällä, niin tää meidän lauman marssijärjestys oli hyvässä harmoniassa, etten melkein sanois että täydellinen. Minä koulutin mattea, matte koulutti noutajaa, ja noutaja tykkäs kun sitä koulittiin.

Nykkun ollaan sitten jääty kaksin, niin matte päätti rallytokon innottamana, että se alkaa kouluttamaan mulle niitä liikkeitä. Siis MULLE.

MUAHHAHHAHHHAAAA, ei kun siis, virallisesti tietty sanoin että ”Aiku kiva”. Mutta MUAHHAHHAAA silti.

Olen nyssit pari kertaa sen mieliks totellut ”istu” -käskyä, mutta sanokaa mun sanoneen, että sehän nähdään vielä, kuka niitä pujotteluja, kieppejä ja putkeen syöksyntöjä sinne radalle päätyy tekemään. Vaihtoehtoja on kaks, ja vinkkinä sanon että se en o minä. Niin totta kuin nimeni on Mäyräkoira!

Nymmää painun tupsluureille, ei uskois mutta kovasti partaansa nauraminenki voi väsyttää. Kauniita unia!

Tupsluurimaassa

Marraskuu. Ulkona on koko ajan pimeää, märkää ja ällöä. Ruohokin on täynnä kuolleita lehtiä, jotka lilluu tassujen alla limaisina. EI huvita.

Tupsluurimaassa taas on aina kesä. Lämmin ilma, vihreä ruoho ja hyvät kamelit ympärillä. Perhoset lentää ja linnut laulaa, ja uimassa käydään melkein joka päivä.

Matte on pahana kun se sanoo, että mä en suostu liikkumaan marraskuussa ollenkaan. En ymmärrä. Mähän liikun ihan gaumeesti; tupsluurimaassa meillä on välillä semmonen ralli päällä, että tassut räppää ja ja haukku raikaa, kun ajetaan kamelien kanssa riistaa takaa. Päivät sujuu tupsluurimaassa sukkelaan.

Matte nykyään kyllä ymmärtää sen, ettei se heti lähe mua pillit huutaen kiidättämään ell:n luokse sorkittavaksi vain siksi, ettei mua huvita lenkkeillä. Mulla on muuta tekemistä marraskuisin. Mä olen matkalla tupsluurimaassa.

Mukavaa lauantaita kaikille, ja nähdään tupsluurimaassa!

Tupsluurimaassa Mauri-setääkin hymyilyttää

Ukkilassa

Tänään me mentiin viettämään Isänpäivää matten isälle, eli mun ukille. Täti (maten sisko) ja serkut (no ne siskonlapset tietenkin) ja mies oli siellä kans. Kyllä oli kuulkaa mukavaa nähdä kaikkia, oli melkeen niinkö sukukokous, paitti että yhtään toista koiraa ei siel näkyny. Sain siis pitää kaiken huomion itselläni!

Mun ukki on gaumeen kiva, mun siskokin ihan RA-KAS-TI mun ukkia, sisko meinas välillä kadullakin kapsahtaa vastaan tulevien vanhempien miästen kaulaan, jotka sen mielestä muistutti ukkia. Siitä sai vuosien varrella varmana parikin setää lisää harmaita hapsia, kun iso musta tyttökoira on yhtäkkiä tulossa keskellä katua halaamaan.

Ukin äitee, eli matten Ida-mummu, oli hirmu fiksu nainen. Ko mun ukki oli pieni poika 1930-luvulla tualla jossain kaukana idässä (Karjalaks se nimittää kotiseutuaan), niin Ida-mummu opetti kaikki perheen lapset, tytöt JA pojat, tekee kotitöitä kans. Ukki kertoo että ihan samat hommat piti tehdä kun tyttöjenkin, opetella leipomaan ja laittaan ruokaa ja silleen.

Se oli kyllä hirmusen hyvä juttu, koska Ukin luona on aina hyvää ruokaa tiedossa. Nykkin tarjottiin useanlaista suolasta piirakkaa, pullaa, sämpylii ja muuta, ja mää pidin verottajana niin kovaa meteliä ruokapöydän alla, että matte melkein hermostu. (Mutta täti anto salaa juustoa, joten metelöinti kannatti.) Ja kaikki nää herkut oli ukki ite tehny.

Semmonen on mun ukki, hyvä kokki ja loistokaveri!

Me miehet, eli Ukki ja mää.