Monthly Archives: lokakuu 2012

Ennätyksiä

Moro!

Määpä olen tehtaillut ennätyksiä täällä suuntaan ja toiseen, elikkä oon niinkö pitäny tota mattea tämän liikkumisen suhteen hiukka jännityksessä. Se ei koskaan tiiä nykyään, miten siinä käy kun lähetään ovesta ulos. En tiedä minäkään, mutta otan kyllä aina selvää ennenku suostun meiän katoksesta astumaan ihan taivasalle.

Parina perjantaina Maxi-flätti on käyny täällä mua liikuttamassa, ja ollaan kuulkaa saatettu ulkoilla reilut parikin tuntia yhtä soittoa – juu-u, uskokaa pois!

Me käydään Maxin kanssa yleensä ensin koirapuistossa, missä Maxi hepuloi ja mä toimin Wanhempana Konstaapelina. Viimeksi pari koirateiniä villiintyi vähän välillä leikkiin liian villisti mun mieleeni, joten niitä piti käydä parikin kertaa ojentamassa aika kovaan ääneen. Niistä toinen, semmonen vasikankokonen 5-kuinen kuikelo, ei puhunu kauheen hyvää mäyräkoiraa, vaan se luuli joka kerta että mä muka haluan leikkiä sen kanssa….Muahhahahah, juu EI.

Sitten me ollaan Maxin kans vielä yleensä heitetty tuol merenrannas lenkki, että emännät on varmana uskoneet meitä ulkoiluttaneensa tarpeeks. Yleensä se on riittänyt. Viimeks me oltiin sit ulkona yhteensä 2,5 tuntia, eli ihan kuulkaa meikäläisen henkilökohtasen ennätyksen verran – siis sen jälkeen ko sisko lähti. Arvatkaa olinko happimyrkytyksessä!

Eilen me kierrettiin läheisen järven rantoja Dessin ja Ringon kanssa, ja oli kuulkaa mahtava keli! Hiukan, tai no, aika paljonkin otti vaan päähän se, että toi neuroottinen täti jota mä matteksikin välillä kutsun, ei päästäny mua siel mettäs ollenkaan irti juoksemaan kaverien kans. Se sano että mä pysyn kiinni koska noi kaverit tottelee komentoa, mut että mä jos saan peuranhajun nenääni, en kuule yhtään mitään vaan saatan juosta auton alle tai heikoille jäille. Selityksen makua, sanon minä.

Vaan kyllä noi mun kamelit on aika petoja poseeraan nätisti, kattokaa vaikka:

Kyllä ne jotkut osaa!

Mua yritettiin sitten istuttaa tohon kans kuvan ottoa varten, mutta mulla oli liian kiirus ja sitä paitti miks ihmeessä mä kattoisin tonne kameraan ku kerta se naminpitäjä on ihan toisella suunnalla – kysyn vaan?!

Namit pöytään, nainen!

Ja sitten tosiaan niistä heikoista jäistä, jouduin tosiaan ulkoileen hihnassa, etten niinkö vahingossa sattus lähemään mettästyskierrokselle –  ja sit olis viel voinu käydä niinkö Tuiskulle, mut lätäkkö olis ollu vaan aika paljo isompi. Sano matte, joka kyllä aina maalaa piruja seinälle, ja lujasti maalaakin. Se on kyllä tämän huushollin ehdottomasti kovin maalari.

Kielletty mäyräkoirilta. Ja kaikilta muiltakin koirilta.

No, tänään tuli sit toisenlainen enkka. Mulle vedettiin sadetakki päälle ko siel alko satamaan, ja sit nainen veti kans goretexiä päälleen niin hartaana, että luulin jo ettei me selvitä ulos koko iltana. Sit vihdoin mentiin. Matte astu ulos sateeseen ja mä tein niinkö mä aina nykyään teen; eli istahdin oven ulkopuolella katoksen alle tarkastaan säätilanteen.

Siellähän sato, ja alko olee melkosen pimeäkin jo, joten hetken mietittyäni mä vilkasin mattea viestittäen katseellani, että ”kuule valitettavasti ei tänään” ja käännyin siltä seisomalta – varoin kattokaas ettei tassut lipeä sinne märän maan puolelle – ympäri, ja vaadin päästä takas sisälle.

Matte sanos että tuli ennätyksellisen lyhyt lenkki, ehkä noin 50 senttiä pitkä. Olispa hänkin ilonen vaan, kun pysy toi sadepomppakin kuivana….

Että tämmösiä enkkoja mä täällä tehtailen, turha ton matten on minusta niin kauheesti ees tätä ihmetellä, koska kyllähän sen nyt luulis jo kymmenvuotisen kokemuksensa perusteella jo tietävän, että mäyräkoira kulkee omia polkujaan. Ja sitten taas_ei_ kulje sillon ku ei kulkeminen satu huvittamaan. Näin on.

Katotaan nyssit, miten käy huomenna. Liikunko vai enkö liiku. Sen sijaan tupsluureille  mä oon kyllä aina valmis.

Saatankin siis seuraavaksi kokeilla tupsluuriennätystä!

Mainokset
Categories: Uncategorized | 16 kommenttia

Garmiva ylläri

Täällä tapahtui hurjia viime yönä,

Eilen illalla me tultiin normaaliin tapaan kuulkaa kotio iltapisulta, ja kaikki oli niinkö aina. Sitten yhtäkkiä emäntä alko ihmetteleen kun mää kävin kamalan levottomaks, hipsin vaan eestaas ympäriinsä enkä suostunu rauhottuun ollenkaan. Se ei oo mun tyylistä alkuunkaan, niinkö tiiätte niin tykkään käydä nukkumaan aina ajoissa.

Matte oli jo varma että oon kipee. Ja sitten se kyttäs koko loppuillan sivusilmällä mua että pitääkö lähteä ulos, lääkäriin tai jonnekin muualle. No mä sit nukuin kuitenkin yön ihan ok joten mattekin rauhottu, vähän ainakin.

Aamulla sitten kun me astuttiin ovesta ulos, niin vastaan pelmahti oikea pilvi harmaita höyheniä. Kun se näky siitä selkeni niin huomattiin, että ihan meidän makkarin ikkunan alla on puoliksi syöty varpunen! Joku naapuruston katti oli käyny siinä veritekoja suorittamassa ja jättänyt ateriansa kesken. Ihan tossa meidän oven ja ikkunan alla kuulkaa!

Matte sitten arveli, että koska sillä oli makuuhuoneen ikkuna illalla auki, niin mää olen varmana kuulkaa joutunut todistajaks tälle veriteolle, taikka siis ainaki kuullu ja haistanu mitä tapahtu. Ja sitten tietty hermoilin, että koska se Viiltäjä-Kissa tulee ikkunasta sisään meidän makuuhuoneeseen!

Kieltämättä olin kyllä vähän hermona, tänä aamunakin ko kuulu rapina ulkoa niin mä syöksyin heti sitten makuuhuoneeseen haukkumaan, että ”PYSY POISSA HULLU KISSA!” Toistaseks se auttoi.

Matte sanos sitte että kissaa ei voi kyllä syyttää, ko se on petoeläin, ja maalla niillä on tärkeä rooli hiirivahteina taloissa. Mutta että kaupunkialueella kissan vapaanapito on sitten asia, mistä tolla mattella on semmosia mielipiteitä, että mä en viitti niitä ees tänne kirjottaa.

Meidän mattella oli ittellään Sylvi-neiti, eli kissa ennen meitä koiria, joka oli kuulema aikamoinen persoona, ja joka eli peräti 17-vuotiaaksi, joten kissoista se kyllä tykkää. Mutta ei vastuuttomista kissanomistajista.

Että semmosia tänne. Mä aion pyytää kyllä vähän ylimäärästä ruokaveroa varmuuden vuoksi tänään kaikesta, jotta mun hermot toipuu tästä todistajuuden taakasta.

Vähän garmiva kokemus tää kyllä oli, tollasen veriteon todistajaks joutuminen.

 

Categories: Uncategorized | 12 kommenttia

Kadonneen kellulelun metsästys

Kuulkaa kamut, nykkun ulkona alkaa oleen pimeetä ja märkää, niin me päätettiin matten kanssa julkasta tässä plokissa vanha kesäinen tarinamme, nimeltään ”Kadonneen kellulelun metsästys”.

Pääosissa olen, kukapa muukaan kuin minä itte, sisko on sivuroolissa. Tapahtumat sijottuu kesään 2005. Kertomus on kirjattu kuvateksteihin.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

Me oltiin koirarannalla viettämässä kesäistä päivää. Siskosta ei ollut seuraksi ensinkään, se vaan tuijotteli ajatuksissaan merelle ja hyräili ajatuksissaan, että ”Katson autiota hiekkarantaa…”

Mää olin käyny jo uimassa, ja sukeltamassa, ja vaikka mitä. Nyssit kävi aika pitkäks joten tein niinkö aina, eli vaadin mattelta tekemistä. Jospa se vaikka leikkis mun kans kellulelun piilotusta.

Matte lähti kerrankin leikkiin mukaan, ja käski laittaan simmut kii ja laskee kymmeneen. Ja niin mä sitten tein: ”Yy, kaa, kuusi, neljäpisteviisi, ja silleen”.

Gaumeen kauan laskettuani pääsin vihdoin kymppiin, ja ettimään sitä lelua. Matte ei suostunu yhtään auttaan, vaikka kuin koitin että ”sano kun polttaa, tai on ihan kylmää”. Ei mitään, nainen oli ku kivipatsas.

Joten mää jatkoin sitten mettästystä omin avuin. Ensin tutkin heinikon, käyttäen hyväksi kotkankatsettani ja tietenki nenää.

Sitten tutkin rannan, ihan kokonaan. Ei mitään, paitti hiekkaa nenän täydeltä. Matte pistikin pahan tällä kertaa.

Vaan simmä rupesin epäileen, että matte onkin kierona heittäny mokoman kellukkeen mereen….

Arvasin ihan OIKEIN! Olin jo lähteny kroolaan kuulkaa Viron rannikkoa kohti, kun sisko huikkasi perään, että ”Tätäkö sä veikka ettit?”

Kaikki seis! Mää oon tulossa!

Pysyhän paikallas, kellulelu! Niinkö olis jo!

Johan tokeni! Kyllä tää kellulelujen kesytys on meille mäyräkoirille ihan kunnia-asia!

Katto matte, mää löysin sen!

Kyllä kuulkaa hymyilytti tämän seikkailun päätteeks; tehtävä suoritettu!

Sen pituinen se 🙂

Categories: Uncategorized | 14 kommenttia

Gaumeesti hommia

Moro kaikki kamelit,

on se kumma juttu, että vaikka mää vietän tämmöstä mukamas-lepposaa vanhanpojan eloa, niin hommaa riittää kuulkaa aika tavalla.

Nää syksythän meinaa aina muutenkin sitä että on enempi hommaa,  koska iltaisin alkaa olee pimee ulkona. Siinä on tämmönen kokenukkin korttelipoliisi välillä kovilla, koska kaikkihan sen tietää, että haamut, hiipparit ja kaikenmaailman öttömönkiäiset lähtee aina pimeen tullen liikkeelle.

Onneks ne ei liiku sateella, joten munkaan ei tarvii sillon lenkkeillä. Taikka siis ylipäätään liikkua. Mutta muuten kyllä kovin tarkkana saa olla, kun tonne pimiään iltaisin lähetään liikkumaan.

Yleisen järjestyksenpidon lisäks oon sitten perinyt edesmenneeltä siskoltani yhen aika ison homman kans. Sisko nimittäin oli tän huushollin ykkösvirkamies. Ja hoisikin hommansa hyvin aina.

Mutta nymmää oon sitten joutunut alkaa aivan itte virkamieheks, eli verottajaks. Ruokaverottajaks siis. Jos tässä talossa jossain käsitellään syötäväks kelpaavaa sapuskaa, niin mää valvon, että  siitä peritään sitten asiaankuuluva vero kans. Aika raskas vastuu, mutta kyllähän ne verot pitää mattenkin maksaa, se on selvä.

”Joudun valitettavasti perimään tostakin annoksesta kyllä veroa.”

Erityisen paljon oon joutunut verottaa mattea nykyään iltaisin, kun sillä on tapana rouskuttaa Wäinämöisen palttoonappeja. Ne on tän verottajan mielestä niin kuumaa kamaa, että niistä menee paljon veroa. Melkein yhtä paljo ku kanasta tai jauhislihasta.  Matte on välillä epäuskoinen tarvittavan veroprosentin määrästä, mutta kyllä verottaja tietää, sanon sille aina.

Viikonloppuna verotoimistoon iski mahatauti, ja se keskeytti hetkeksi verojen perimisen, mikä oli aika paha. Mutta koska oon melkosen toimelias virkamies, meinasin sitten sunnuntai-iltana perii jälkiveroja, eli mätkyjä.

Matte nimittäin tilasi pipsan itselleen, ja kun se pääsi sen lootan kanssa istumaan, niin mää loikkasin (juu uskokaa tai älkää) ja upotin hampaani siihen pipsalootaan kiinni. Siinä kävi matte vähän aikaa sitten ihan käsivääntöä ruoastaan, kun verottaja iski kiinni ja lujaa! Tällä kertaa jouduin antaa periksi, ja matte oli pahana haukkuen mua liian virkaintoseksi, mutta mun mielestä mulla on vaan korkea työmoraali. Niinkö verottajalla kuuluu ollakki.

Verottaja iski – näättekö veroleiman pipsalootan kulmassa.

Nää kaks hommaa on kuulkaa sen verran työläitä, että vastapainoks pitää nukkua kunnolla kans, että jaksaa. Nykkin nukun. Taikka siis melkein, kunnon tupsluurit on tiedossa heti kun tää juttu on julkastu. Näin on.

Matte väittää ettei näin paljoo tarvii kenenkään nukkua, ja uhkaili jo tossa välillä että se hankkii koiranpennun taloon, joka roikkuu sit mun tukassani ja rintakarvoissa,  ja haukkuu kimeällä äänellä, niin ettei täällä nuku kukaan. Gaumee ajatus että joutusin taas kasvattaa uuden pennun tavoille, emmää kyllä sellasta jaksais enää tässä iässä, kun on niin paljon noita vastuullisia tehtäviä muutenkin. Sitä paitti mun uusi Bachelor Pad on justiinsa sopiva vaan juuri mulle, ettei sinne mahtuis enää muita mun ja apinan lisäks. Paitti ehkä joku kiva tyttökyläilijä joskus. Kattokaa ny vaikka.

Voipunu verottaja.

Categories: Uncategorized | 15 kommenttia

Kieku vai kaiku?

Ei liene mikään salaisuus, että mää nukun siellä missä mäyräkoiran kuuluukin nukkua, eli joko sohvalla taikka matten vieressä sängyssä. Taikka siis oikeastaan matte nukkuu mun vieressä (älkää ny kertoko sille kuitenkaan, että sanoin niin…).

No, mä olen tiiättekö melkein jo kuuluisa siitä, että oon tosi sikeäuninen. Ainaki niinkö koiraksi. Kun illalla lyön pään Tempuriini, niin en siitä yleensä paljoo nouse, ennenku on ruoka-aika. Mattekin saa mua ihan vapaasti rullata öisin pitkin sänkyä jos oon jotenkin ihmeesti venähtänyt koko parisängyn leveydelle, enkä yleensä herää siihenkään. Tätä kuulema jostain syystä tapahtuu aika usein, tota ihmeellistä venähdystä siis.

Viikonloppuna me nukuttiin taas matten kans semmoses lusikka-asennossa, minä siinä uloimpana tietty perheen päänä ja puolustajana. Kuarsasin siinä matten selkää vasten ja kumpikin nähtiin siinä sujuvasti uniamme.

Yhtäkkiä tapahtu kummia; mattella alkoi keskellä yötä kaikumaan koiran haukku pään sisällä. Se räpsäytti silmät auki ja ihmetteli vähän aikaa, että onko se tulossa ihan kahjoksi. (Tohon en kyllä ota tässä nyt kantaa siltä varalta, että toi nainen lukee tämän tekstin läpi…) Sillä siis kaikui koiran haukku pään sisällä, aika lujaakin vielä, ja välillä sitten kuului matalaa murinaa.

Mä en heränny koko aikana, joten en tiedä muuta kuin sen mitä matte kertoi, mutta se väitti sitten, että ei sen pään sisällä mitään kaikunu, vaan että mä olin työntäny unissaan pääni sen kaulalle ja haukuin siinä sitten unissani täyttä kurkkua, taikka kiekusin, suoraan sen korvaan. Ja murisin muka kans. Enkä ees heränny vaikka matte käänsi mut toiselle kyljelleni, poispäin ittestään.

Enpä tiiä, en aikonu tunnustaa kyllä mitään. Ja jos vaikka kiekusinkin niin mähän vaan unissani puollustin huushollia voroilta, tai jotain. Näin on. Että mun mielestäni oli kyllä hiukan turha olla niin pahana moisesta, kun ei kerta ees varmana tiietä oliko kyseessä oikeesti kieku vai kaiku.

Sillä aikaa kun sulattelen vielä tätä miälestäni henkilööni suunnattua epäreilua syytöstä, niin näytän pari syyskuvaa jotka matte tossa napsi, se nimittäin karkasi taas yks päivä ovesta ulos ilman mua ja tällä kertaa se oli ihan ok, koska se oli vaan rymynny tuolla puskissa kameransa kanssa. Mä olisin kyllästyny siellä kualiaaksi.

Mut en olis sillonkaan kyl kiekunu, vaan purru vaan hihnan poikki, niinkö aina ennenki. Nih.

Categories: Uncategorized | 12 kommenttia

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.