Kuuleeko kukaan?

Terve plokikamelit,

Täällä mäyräkoira. Kirjoitan tänne ekaa kertaa aivan itse sillä aikaa, kun emäntä laittaa ruokaa (itselleen, ei kuulema mulle). Kaappasin sillä aikaa auki jääneen koneen, koska mun on nyt ihan pakko avautua tämän viikonlopun tapahtumista. Tää on aika pitkä tarina, koska mulla on paljon asiaa.

Perjantaina oli normipäivä, Maxi tuli mun kanssa illalla puistoileen ja meillä oli kivaa, ei siinä mitään. Tosin vähäks aikaa sinne puistoon änkesi bokseripoika tyypilliseen bokserityyliin turpa rullalla, mä sitten selitin sille melko lujaan ääneen, että olis niinkö paree pysyy ihan suosiol siel puiston toisella laidalla – emäntä jo sano jossain vaiheessa, että ”pää kiinni, kun ei se sua kuuntele”, mutta mitä toikin matami mistään tietää…

Lauantaiaamuna alko sitten tapahtumaan kummia; emäntä ponkas sängystä jo seittemän jälkeen, ja meinas sitten ihan tosissaan että munkin on pakko muka lähteä aamulenkille jo kahdeksalta – siis LAUANTAINA..?!? No, sain mä sit onneks sen aikaa pysymään silmät auki, että kiersin ton kotikadun jotta pääsin takas sänkyyn. Emäntä tokaisi sitten, että se lähtee messuamaan, ja että mun pitää jäädä himaan. En mä edes oikeen kuullut sitä, kun väsytti niin kamalasti se gaumee aamuherätys, joten menin nukkumaan.

Monen, siis todella monen tunnin (eikös nekin lasketa koirantunneissa, niinkö vuodetkin), emäntä tuli sit kotiin ja totes, että on messunnut ittensä ihan loppuun. Mitä se mulle sitä kertoo,  oli ruoka-aika ja kaikki, niin mulla oli ihan muuta tekemistä…Eikä muuten tuonut edes mitään tuomisia, ittelleen oli ostanut Wanhan Ajan karkkia. Mokoma.

Tänään onneks sit nukuttiin normaalisti, eli kunnolla ja pitkään. Tajusi toi emäntäkin että mua ei voi joka siunaaman aamu kiskoa kukonlaulun aikaan sängystä. Mutta arvatkaa mitä? Kun toi nainen oli kiskassut aamukahvit kitusiinsa, niin se ponkas yhtäkkiä sohvalta ja alkoi pakkaamaan reppua.

”Hyvä hyvä”,  mä totesin, koska reppu pakataan aina kun lähdetään metsään tai uimaan. Reppuun meni myös rahkaa, banaani, vesipullo, mut ei mitään mäyräkoiralle. No, mä sit aattelin että jospa mun eväkset pakataan vikana, ja menin valmiiksi tuulikaappiin poikittain ulko-oven eteen odottamaan lähtöä.

Mutta arvatkaapa mitä kävi. Mua EI OTETTU mukaan! Luontopolulle se oli menossa, mutta sano sit, ettei jaksa mun kans neuvotella joka polun haarassa (mitä neuvottelemista siinä muka on, kunhan kävelis vaan mun perässäni..), ja kytätä käärmeksiä kulkiessaan, kun niitä luikeroita tuol meren rannal kuulema on. Toi nainen on niin sätky käärmeksistä, että säikkyy kuulkaa tummia puunjuuriakin, jos tietää luikeroita alueella asuvan. Mähän en kyllä säiky mitään…Sain kyllä sit pahviin käärittyä savustettua kalkkunaa lähtiäisiks, mutta mikä lohtu se muka on, kun metsälenkki menee sivu suun, kysyn vaan.

Tämän kuvan se kehu ottaneensa lintutornista – kyllähän mäkin olisin tonne päässyt, jos olis yhtä kiltti emäntä kun Jalolla….

Ja pahempaa oli vielä edessä – se oli käyskennellyt meidän vanhalla uinti-ja kahluupaikalla (arvatkaa vaan olisinko mieluusti käynyt uimassa) kans!

”Juu-u, tästä olis kuulkaa hyvin päässyt mäyräkoira uimaan – jos olisin_ollut_mukana…”

Sitten toi nainen oli suunnannut meren rannasta syvemmälle metsään, se väitti että siellä oli opasteet mutta mä en usko. Se on varmasti kysynyt neuvoa joltain vastaantulleelta mäyräkoiralta – miten se muka muuten olis tiennyt mihin kaikista polunhaaroistakaan kääntyä ilman mua.

Ja tää oli kyllä pahin juttu kaikista:

”Alueella on tavattu mm. mäyrä”

Siis voitteko uskoo, nainen lähtee MÄYRÄmetsään ILMAN MÄYRÄkoiraa?!?!

Kyllähän toi tantta on aina sanonut, että se on perushumanisti ja luki enkkua pääaineena eikä osaa matikkaa, mutta että noin yksinkertanen yhteenlaskukaan ei muka onnistu, että mäyrämetsä + mäyräkoira = itsestäänselvyys. Voi pyhä isä.

Löytyisköhän työväenopistosta jotain ”alkeismatikkaa humanistihölmöille” -kurssia jolle voisin ton emännän ilmottaa, että tällasia gaumeita mokia ei tapahtuis enää uudestaan?

”Kyllä määkin olisin noilla pitkispuilla mieluusti käpsytellyt, niin olisin juu jos olis annettu.”

Sitten se uhos vielä illalla, että on ilmottautunut jo ensi kesäksi melontakurssille – sen on kuulkaa parempi olla kakspaikkanen kanootti, jotta voin istua etupaikalla ja näyttää oikeen suunnan noin toistaitoselle ihmiselle, taikka muuten se meloo pian Viroon tai jotain. Sen pitää kyllä sit ensiks ostaa pyörään peräkärry, millä mut voi kuljettaa meren rantaan, kun en oo varma viittinkö kävellä niin pitkälle…mutta tästä me ehitään vielä talven aikana neuvottelemaan.

Kuulkaa siis kamelit, osaatteko sanoa mikä tohon ihmiseen on mennyt?? Voisko se nyt olla sitä keski-iän kriisiä, mistä aina telkkarissa puhutaan?

Mä en tajua enää mitään, olen sen takia tapittanut tota naista koko illan naamaan ja vikissyt pienellä äänellä mut se sanoo ettei kuuntele. Seuraavaks mun pitää varmaan ottaa taas käyttöön mun super-laser-nanonano-katse, että saan sillä porattua jotain tolkkua sillä ton ihmisen päähän.

Pitäkää mulle tassuja, että tää viikonloppu oli vaan joku ton naisen hetkellinen häiriö, eikä sille tuu enempi tavaks touhottaa ympäriinsä ilman mäyräkoiraa (mitä se edes tarkottaa, ILMAN mäyräkoiraa..??).

t. nimim. Epätoivoinen Espoosta (kirjotan nimimerkillä jottei toi matami tiedä, kuka kävi postaamassa sen puolesta)