Aina se yllättää

Ikävä nimittäin. Miran lähdöstä on kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää, ja elämä on alkanut pikkuhiljaa muotoutumaan uusiin uomiinsa. Noutaja on mielessä päivittäin, mutta enää en ole itkenyt joka päivä, ja alkaa olemaan pieniä hetkiä jolloin voin jo muistella hymyillen yhteisiä hetkiä.

Tänään menimme ystävän kanssa katsomaan puutarhapihoja Puolarmaarin siirtolapuutarha-alueelle. Odotin sitä innolla koska siellä oli ”Avoimien pihojen”- päivä, eli oli mahdollisuus päästä tutustumaan asukkaiden omille  pihoille ja osissa kutsuttiin jopa sisälle asumuksiinkin. Pihat olivatkin todella hienoja, ja tontit paljon suurempia kuin mitä ulkopuolelle olisi arvannutkaan.

Pihaloistoa Puolarmaarissa

Jostain syystä en vaan etukäteen tullut ollenkaan ajatelleeksi muutamaa asiaa; nimittäin sitä etten ole koskaan aiemmin käynyt ko alueella ilman koiria (asuimme lähellä aiemmin joten tuolla tuli lenkkeiltyä paljon), enkä sitä että tämä puistomainen alue oli Miran yksi lempparipaikkoja; se rakasti istua lintualtaan ääressä tarkkailemassa sorsia ja muuta ympäröivää elämää…. Siinäpä olikin sitten kaverilla ihmetteleminen tänään, kun hän piipahti nurkan takana katsomassa jotain istutuksia, ja tullessaan takaisin muutamaa minuuttia myöhemmin löysi minut itkeä tyrskimästä täyttä häkää keskeltä puutarhapolkua. Tämä sama kaveri tosin oli mukana taannoisella Claes Ohlsson -reissulla kun aloin pillittämään koirapyyhkeiden vierellä, joten hän alkaa jo varmaan tottua tähän. Se onkin toinen juttu sitten, kuinka kauan hän suostuu kanssani ylipäätään vielä ihmisten ilmoilla liikkumaan 🙂

Ikävä siis yllättää edelleen ennalta arvaamatta. Pieni piristys reissulla (kauniiden pihojen lisäksi) oli vastaan tulleet lk-kaniinimäykkytyttöset Alma ja Martta  – jälkimmäinen oli vasta 13-viikkoinen pieni musta kaunokainen, ja NIIN söötti pieni miniatyyrimäykky!

Pentukuume on pysynyt vielä aisoissaan, koska mieleltäni olen edelleen kahden koiran omistaja, ja uutta koiraa miettiessä tuntuu vaan lähinnä siltä että ”ai siis ottaisinko kolmannen koiran”, mutta tuon pikku Martta-söpöliinin olisin kyllä voinut pistää taskuuni ja tuoda kotiin 🙂

Mira Puolarmaarin lintualtaalla ihmettelemässä elämää vuonna 2009.

Mainokset
Categories: Uncategorized | 6 kommenttia

Artikkelien selaus

6 thoughts on “Aina se yllättää

  1. Otsikosta saattoi jo arvata, mistä on kysymys. Onneksi mukana oli – taas – tuo sun kaverisi, joten itku ei haitannut. Missähän seuraavan kerran kyyneleet yllättävät…?
    Ihanaa, että pikkuhiljaa jaksat jo hymyillä muistoille. Täältä lähetetään sulle märkä mäyräkoirapusu voimaksi ikävöintihetkiin. Ja onneksi sulla on siellä se ikioma pusuttelija, että pääset yli vaikeista hetkistä!:)

    • Juu kylla tassa enimman osan aikaa mennaan eteenpain, mutta valilla sitten tulee noita tilanteita joissa takapakkia tulee ja lujaa…kiitos muiskuista, Mauri on tosiaan ottanut vakavasti ylimman pusuttelijan postin taalla, ja pitaa tietysti omaan tyyliinsa edelleen huolta myos esim nukkumaanmenoajoista :-)) Pusuja Mirkkuliinille (se pikkuriikkinen kaniinityton pentu tanaan muistutti ihan Mirkkua :-))

  2. Ikävä yllättää vielä monta kertaa, valitettavasti. Näin voisin ennustaa, vaikken mikään ennustaja-eukko olekaan. Toisaalta, jos ei olisi olemassa ikävää, niin ei olisi rakkauttakaan. Ikävä ja menetykset valitettavasti kuuluvat meidän elämäämme. Onneksi ikävä haalenee ajan myötä ja siihen alkaa sekoittua sellaisia mukavia muistoja, jotka eivät aiheuta pelkästään ahdistusta ja surua. Terveisiä M-L ja Ossi

    • Joo, niin se varmasti tekee – itseäni on vaan välillä tosiaan yllättänyt se, missä tilanteissa ja miten voimakkaana suru iskee. Onneksi nyt alkaa jo tulemaan niitä muistoja mieleen myös ilman että aina tulee itku silmään.

  3. Tuo kuva Mirasta…<3 Eihän se ikävä koskaan poistu, mutta eivät -onneksi- muistotkaan. Hyvin ymmärtää tuon, että koet olevasi kahden koiran omistaja edelleen, ja oletkin, ainakin mun silmissäni vaikka toinen seuraisikin vierellä vähemmän näkyvässä muodossa 🙂

    Pentukuume on syytä kuitenkin ottaa vakavasti: se on tauti johon harvemmin löytyy muuta kuin yksi parannuskeino. Itsellänihän se on päässyt kroonisoitumaan ja vaikka tiedänkin, että on poissuljettu asia ottaa kolmatta koiraa, mikään ei estä kuumeilemasta 😉

    Sitten kun aika on täysi, sulla saattaa olla sijaa tuollaiselle pienelle Martalla 🙂 Ainakin Mauri-setä olisi varmasti ihanan tomera opastaja pienelle mäyräkoiraelämän tiellä 🙂

    • Kiitos Maria, niin minäkin sen järkeilin että tulen aina olemaan Miran omistaja – ei sen poismeno tätä asiaa muuta. Pentukuume on aika voimakas tauti, kyllä minunkin on myönnettävä että nimi on valmiina pienelle pk-mäykkyselle, sekä tytölle että pojalle….. mutta lapsonen tulee sitten kun on tullakseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: