Mahatauti

”Mauri-setä sairastaa, häntä hellikäämme”….Maurin ollessa kipeänä minulle tulee aina mieleen nämä vanhan ”Karhunpoika sairastaa” -lastenlaulun sanat hiukan muunneltuina.

Maurilla näytti tänä aamuna ulkona jo tuotokset vähän siltä, että mietin, että mitähän tästä tulee. Ja mahatautihan siitä tuli. Mäyräkoira meni alkuiltapäivästä kovin pahoinvoivan näköiseksi, yritti oksentaa kerran mutta mitään ei tullut ulos. Se makasi sängyssä vaikean oloisena, ja kun siirryin sen luota hetkeksi toiseen huoneeseen, niin Mauri vinkaisi perään että ”Matte tuu pitää mua tassusta.” Ja minähän menin.

Sitten käytiin varmuuden vuoksi ulkona, ja sieltähän tuli kaikki ihan litkuna ulos moneen kertaan. Annoin sedälle hiukan ”lihalientä” (lämmitän mikrossa pienen palan lihaa vedessä ja otan lihapalan ennen tarjoilua pois) ja Attapektiä. Nyt katsellaan pysyykö se sisällä. Mauri on parikin kertaa joutunut päiväksi nestetiputukseen, koska se on saanut niin aggressiivisia mahatauteja että se on menettänyt liikaa nestettä muutamassa päivässä. Sen takia aloitan yleensä nykyään nesteytyksen heti tuon lihaliemen muodossa.

Toivottavasti tämä on vain hetkellinen kohtaus, eikä jälleen uuden pariviikkoisen mahakatarrin alku, Maurilla kun on tosiaan aina ollut niihin taipumusta… Pitäkäähän blogikamut tassut ristissä, että Mauri-setä voi pian paremmin!

”Ei kuulkaa oo kauheen hyvä olo juur nyt.”

Tassuja ja käsitöitä

Lienee aika päästää viimeisetkin luurangot kaapistaan, ja tunnustaa, että rakastan koiran tassujen tuoksua. Minulla on usein tapana nuuskutella nukkuvan koiran tassuja, ne tuoksuvat mielestäni ihan popcornille. 🙂

Eilen illalla mäyräkoiran iskettyä jo päänsä tyynyyn ja alettua kuorsaamaan, innostuin imppailemaan sen tassujen tuoksua niin, että Mauri nosti päänsä tyynyltä, käänsi katseensa minua kohti ja ilme sen naamalla kertoi, että mäyräkoiraa hiukan myötähävetti jo emäntänsä puolesta; ”Voitko mitenkään antaa niiden mun tassujen jo olla??”

Tuoksuvat tassut

Syksyn tullen olen taas tiedostanut myös omat tassuni, eli muutamana iltana on ollut jo niin viileää, että on tehnyt mieli vetää sukat jalkaan (olen normaalisti aina paljain jaloin kotona). Syksystä kertoo myös se, että tunsin taas sisäistä pakkoa ottaa sukkapuikot esiin, ja aloittaa uuden Kerttu-sukkaparin. Näitä Kerttuja olen tehtaillut sukulaisille ja tutuille jo kyllästymiseen asti (siis heidän kyllästymiseensä), siitä asti kun pari vuotta sitten opettelin neulomaan sukkia. Tämä klassikkomalli on niin helppo, että aloittelijakin oppii sen varmasti, ja mielestäni tuo kuvio on kaunis.

Harmaat Kertut 7 Veljestä langasta

Sain tosiaan muutama vuosi sitten kumman inspiraation yrittää voittaa muinaisilta koulun käsityötunneilta jääneet traumat, ja opetella vihdoin tekemään villasukkia.

Koulussa kun en koskaan päässyt resoria pidemmälle koska olen vasenkätinen, eikä siihen aikaan ei opetusta annettu vasenkätisille, vaan käsityön opettaja lähinnä siivuutti minut toivottamana tapauksena.

Sukkia on alun opettelun jälkeen syntynyt useampi kymmen paria, suurin osa lahjaksi. Olen myös tehnyt pipoja ja kaulaliinoja yms. Mira leikki aina kiltisti valokuvamallia minulle aikoinaan, että sain töistäni otettua kuvia  🙂

”No vielä tämän kerran suostun matte poseeraamaan…”

Maurille minulla on työn alla neulenuttu, ja sen verran miettimistä sen tekeminen on tähän asti vaatinut, että olen mielessäni päättänyt, että kunhan pusakka on valmis, niin mäyräkoiran on parempi suostua sitä tekelettä myös käyttämään!

Eli tiedossa on varmaan viimeistään siinä vaiheessa uusi episodi sarjassa ”Mauri-setä vs. Matte” 🙂

Jos muilla on jakaa vinkkejä kivoihin sukkamalleihin tai koiran pusakoihin, niin niitä otetaan mielellään vastaan – tosin sillä poikkeuksella että palmikkoneuletta en osaa vielä tehdä…

Vauhtihirmu

Selvennettäköön heti alkuun, että otsikko ei todellakaan viittaa mäyräkoiraan 🙂 Tapasimme taas Maxi-flätin, ja poikien jälleen näkeminen oli yhtä riemukas kuin aina; Mauri on niiiiiin onnessaan kun Maxi tulee autosta ulos 🙂

Kielimies Maxi

Kävimme koirapuistossa, missä Maxi päästeli menemään tuhatta ja sataa, vielä kuusi-vuotiaanakin se juoksee pentuhepulissa aivan kuten Mirakin tapasi tehdä. Sitä hepulointia on niin hauska katsoa, tulee itsekin hyvälle mielelle.

”Katto ny Matte tota Maxia, kyllä se meneekin kovaa”

Koirapuiston jälkeen teimme vielä lenkin, ja mäyräkoirakin kulki mukana liiemmin napisematta.  Jäimme sitten lopuksi vielä kadulle juttelemaan ystäväni kanssa, ja Mauri-setä otti heti vanhan roolinsa Valtakunnan Vahtikoirana (mitä se ei enää ole tehnyt Miran poismenon jälkeen), ja vahti virkaintoisena katua kumpaankin suuntaan meidän jutellessa. Mäyräkoira oli kyllä elementissään, se jopa murisi epäluuloisena ohikävelleelle teinitytölle seuraten tätä tiukasti katseellaan tytön ohittaessa meidät….

Meistä molemmista oli ihana taas nähdä nähdä Maxia, ja omistajaansa tietenkin myös! 🙂

”Tää on ihan niinkun silloin ennen, eikös ookin Matte?”

 

 

 

 

 

Sananen viikonvaihteelle

Tämä tuli vastaan Facebookissa, ja se oli pakko ryövätä tänne koska pitää niin hyvin paikkaansa ainakin meillä! 🙂

Hyvää viikonloppua kaikille!!

Niitä näitä

Meillä on Maurin kanssa aina ollut mielestäni jonkinlainen symbioosi, mutta jäätyämme kahden se tuntuu korostuneen – mikä nyt ei tietenkään ole mikään ihme. Eräs nainen totesi minulle vuosia sitten koirapuistossa, että ”toi koira varmaan nukkuu sun vieressä öisin”. Vastasin hänelle että ”juu niin tekee”, johon hän sanoi että ”sen näkee teistä, että olette tosi läheisiä.” En kyllä tiedä varmaa miten se muka meistä Maurin kanssa niin kauas paistaa, mutta tottahan se on, että olen aina jo pienestä lapsesta asti kiintynyt eläimiin melkein enemmän kuin ihmisiin.

Tuon naisen vuosien takainen kommentti tuli mieleeni yksi ilta, kun kävimme mäyräkoiran kanssa  ”keskustelua” tähän malliin; makasin sohvalla, kun jalkopäästä lattialla kuului ”MMMMM” eli ”Jalat pois tieltä, minä tulen sinne myös” – ja niinhän pistin jalat koukkuun puoliksi ajatuksissani asiaa sen kummemmin juuri silloin edes miettimättä ja Mauri hyppäsi jalkopäähän makaamaan.

Parin tunnin päästä mäyräkoira hyppäsi lattialle, venytteli, katsoi minuun ja totesi ”MMMMM” eli ”eiköhän mennä jo nukkumaan” – ja taas jo ennenkuin tajusinkaan totesin että juu voishan sitä mennäkin jo sänkyyn, ja niin me myös teimme.

”MMMM” eli ”Kamera pois mun aatelisen kuononi edestä ja sassiin.”

Annoin vihdoin periksi sille tosiasialle, että Maurin kanssa päivittäinen kuntolenkkeily on ehkä turhan epärealistinen tavoite, joten liityin minäkin sitten kuntokeskuksen jäseneksi ja aloitin kuntoilun personal trainerin opastuksella. Yritän tietty silti saada Mauria liikkumaan jo sen oman itsensäkin vuoksi, mutta nyt sen voi tehdä paremmin ilman turhia paineita, kun tiedän itse saavani liikuntaa muualla. Mira oli se primus motor, joka piti meidät molemmat liikkeellä viime vuosien ajan, joten silloin tuli päivittäinen liikunta sekä minulle että mäyräkoiralle kuin itsestään.

Maurille on vuosien saatossa kehittynyt erikoinen nukkuma-asento sohvalla, enkä tajua miten tässä asennossa pystyy muka hengittämään kun kirsu on vasten sohvaa – mäyräkoira pistää myös tosiaan aina etutassun kunnolla mutkalle, koska siihen on hyvä nojata päätä.

Kuorsaava pitkätukka

Ei meinaa millään uskoa, että kohta on jo syyskuu – silloin meillä onkin ilmassa suuren juhlan tuntua, koska Mauri-setä täyttää pyöreät 10 vuotta! Synttärikemut on jo sovittu kavereiden kanssa, tiedossa on juhlakakkua niin koirille kuin ihmisille, MMMMM!! 🙂

 

 

Aina se yllättää

Ikävä nimittäin. Miran lähdöstä on kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kaksi päivää, ja elämä on alkanut pikkuhiljaa muotoutumaan uusiin uomiinsa. Noutaja on mielessä päivittäin, mutta enää en ole itkenyt joka päivä, ja alkaa olemaan pieniä hetkiä jolloin voin jo muistella hymyillen yhteisiä hetkiä.

Tänään menimme ystävän kanssa katsomaan puutarhapihoja Puolarmaarin siirtolapuutarha-alueelle. Odotin sitä innolla koska siellä oli ”Avoimien pihojen”- päivä, eli oli mahdollisuus päästä tutustumaan asukkaiden omille  pihoille ja osissa kutsuttiin jopa sisälle asumuksiinkin. Pihat olivatkin todella hienoja, ja tontit paljon suurempia kuin mitä ulkopuolelle olisi arvannutkaan.

Pihaloistoa Puolarmaarissa

Jostain syystä en vaan etukäteen tullut ollenkaan ajatelleeksi muutamaa asiaa; nimittäin sitä etten ole koskaan aiemmin käynyt ko alueella ilman koiria (asuimme lähellä aiemmin joten tuolla tuli lenkkeiltyä paljon), enkä sitä että tämä puistomainen alue oli Miran yksi lempparipaikkoja; se rakasti istua lintualtaan ääressä tarkkailemassa sorsia ja muuta ympäröivää elämää…. Siinäpä olikin sitten kaverilla ihmetteleminen tänään, kun hän piipahti nurkan takana katsomassa jotain istutuksia, ja tullessaan takaisin muutamaa minuuttia myöhemmin löysi minut itkeä tyrskimästä täyttä häkää keskeltä puutarhapolkua. Tämä sama kaveri tosin oli mukana taannoisella Claes Ohlsson -reissulla kun aloin pillittämään koirapyyhkeiden vierellä, joten hän alkaa jo varmaan tottua tähän. Se onkin toinen juttu sitten, kuinka kauan hän suostuu kanssani ylipäätään vielä ihmisten ilmoilla liikkumaan 🙂

Ikävä siis yllättää edelleen ennalta arvaamatta. Pieni piristys reissulla (kauniiden pihojen lisäksi) oli vastaan tulleet lk-kaniinimäykkytyttöset Alma ja Martta  – jälkimmäinen oli vasta 13-viikkoinen pieni musta kaunokainen, ja NIIN söötti pieni miniatyyrimäykky!

Pentukuume on pysynyt vielä aisoissaan, koska mieleltäni olen edelleen kahden koiran omistaja, ja uutta koiraa miettiessä tuntuu vaan lähinnä siltä että ”ai siis ottaisinko kolmannen koiran”, mutta tuon pikku Martta-söpöliinin olisin kyllä voinut pistää taskuuni ja tuoda kotiin 🙂

Mira Puolarmaarin lintualtaalla ihmettelemässä elämää vuonna 2009.

Mistä ne sen aina tietää?

Ihmisen ja koiran välinen kommunikaatio on asia, joka jaksaa aina ihmetyttää minua. Tai oikeastaan, mietin aina sitä, kuinka paljon koirani lukevat minua ilman että huomaankaan.

Marialle sitä joskus kommentoinkin, että joskus vuosia sitten ihmettelin, mistä koirani tietävät koska_oikeasti_nousen sängystä, enkä käy vain juomassa tms. Ne kun eivät yöllisiin sängystä nousuihini reagoineet millään tavalla, mutta kun päätin nousta ”oikeasti” sängystä, niin sessut pomppasivat salamana pystyyn. Ihmettelin pitkään mistä ne sen tietävät, kunnes hoksasin että rillipäänä minä otan aina ensimmäiseksi rillit päähän aamulla, mutta öisin en niitä käytä jos nousen vaikka juomaan vesilasillisen. Mystery solved tältä erää.

Mauri on myös ollut aina harvinaisen hyvä arvaamaan, koska on kynsien leikkuun vuoro. Saksia säilytetään laatikossa, missä on paljon muutakin tavaraa, ja jos menen hakemaan sieltä mitä vaan muuta, mäyräkoira ei reagoi siihen että tongin kaapin sisältöä – mutta annas olla kun mielessäni ajatus ”kynsien leikkuu”, niin mäyräkoira juoksee piiloon makuuhuoneeseen heti kun kuulee laatikkoa vedettävän ulos kaapista.

Puhelu ennen lenkille lähtöä merkitsee vuorenvarmasti sitä, että kavereita on tulossa mukaan. Aloin viestimään kavereiden kanssa treffeistä tekstiviestein, koska en jaksanut kuunnella tien laidassa ulisevaa ja haukkuvaa (= kavereitaan odottavaa) mäyräkoiraa, mutta nykyään tuo nakkiolento tietää jo tekstaristakin, että kaverit on tulossa mukaan!

Äänensävyt on toinen juttu, missä näitä kavereita on ihan täysin turha yrittää huijata…Mira-noutajani oli pentuna kasvattajan luona pillikoulutettu, ja minä hölmö jätin sen kun kävi selväksi, ettei noutajasta taipumuskokeisiin ole (sillä ei ollut mitään hinkua ko puuhaan useista yrityksistä huolimatta).  Ja sitten ihmettelin miksei hepuloiva pissisolento tule luokseni, kun yritin raivoissani ”ystävällisellä” äänellä sitä kutsua ulkona pahanteosta pois….hohhoijaa. Seuraavan koiran kanssa kyllä otan pillin käyttöön alusta asti.

Eipä silti, on tuo mäyräkoira kouluttanut minutkin ymmärtämään itseään turhankin hyvin, alla näyte ”Mauri-suomi” -sanakirjasta:

”Mmmmmm” – voisin ottaa keksin.

”MMMMMMM” – Kuuluuko sana?!

”Mmmmm” – Nainen, nukkumaan sieltä!

”MMMMMMM” – Kuuluuko (taaskaan) sana?!

”Mmmmmmm” – mulla on kakkahätä.

”Mmmmmmm” – vesi on loppu, mäyräkoira nääntyy justiinsa.

”MMMMMMM” – haetko sen luun sieltä olkkarin lattialta mulle tänne sänkyyn…?

Kaikki on siis verbaalisessa kommunikaatiossa äänenpainosta kiinni, molemmin puolin 🙂

Tuo viimeisin on tapahtunut oikeasti myös (vaikken oikein tiedä tälläkään hetkellä tätä kirjoittaessani kehtaanko sen tänne tunnustaa); mäyräkoira alkoi sängyssä nukkumaan mentyä huokailemaan erityisen syvään ja nosti välillä päätään olkkarin suuntaan haikeana. Minä aloin jo siinä vaiheessa uhoamaan ääneen sille, että ”ja mä en siis_todellakaan_lähde mitään luita sulle sieltä hakemaan….”. Vaan kuinkas kävikään, puolen tunnin pinnistelyn jälkeen kipaisin hakemaan unohtuneen tikkuluun olkkarin lattialta, ja pääsin nukkumaan mäyräkoiran vihdoin hiljennettyä luunsa syöntiin.

 

Lomailua

Olen tosiaan edelleen lomalla, ja viime viikko menikin puuhaillessa yhtä ja toista mukavaa. Mauri-setä sai kodin hetkeksi aivan kokonaan itselleen, kun kävin kampaajalla ja kasvohoidossa itseäni hemmottelemassa, ja tapasin ystäviä illallisen merkeissä. En tiedä Maurista, mutta ainakin omistaja nautti olostaan kovasti 🙂

Perjantaina nähtiin pitkästä aikaa taas Maxi-flätti, ja vaikka Mauri kovasti ilahtuu aina sen tavatessaan, niin suurin ilo Maxin näkemisestä on varmaan kyllä minulla itselläni. Se muistuttaa ulkonäöltään ja touhotuksellaan niin paljon Miraa 🙂

Eilen lähdettiinkin kotoa sitten jo aikaisin aamulla, koska minä olin lähdössä päiväksi Tampereelle tyttöjen reissuun, ja Mauri oli menossa hoitoon. Se vietti päivän ystäviensa Ringon ja Dessin kotona, ja vaikka me Marin (Ringon ja Dessin omistaja) kanssa etukäteen mietittiin että saapa nähdä, pitääkö poikia eristää koiraporttien taakse, ts tuleeko pullistelua kun ovat ensimmäistä kertaa saman katon alla, niin kattia kanssa – nämä kaksihan nukkuivat siskon veljenpetissä sulassa sovussa sohvalla kuin veljekset!

”niin me ollaan kohteliaita poikia, että annettiin Dessi-siskon nukkua lattialla ja me miehet jaettiin sitten sohva.” Kuvan otti Mari.

Marilla oli käynyt päivän aikana yksi vieras, ja Mauri-setä oli ottanut välittömästi Isännän otteen talossa; se oli ovikellon soidessa karjunut (tietenkin täyttä kurkkua) koiraportin takana, että ”TÄÄLLÄ ON SITTEN MÄYRÄKOIRA KYLÄSSÄ, ETTÄS TIEDÄT, KUKA LIE OLETKIN – ÄLÄ YRITÄ MITÄÄN!!” ja kun vieras oli kotiutunut olohuoneeseen, oli mäyräkoira hiippaillut tämän ympärillä niin virkaintoisesti muristen, että Mari oli katsonut parhaaksi laittaa Herra Konstaapelin jäähylle koiraportin taakse. Ja hyvä niin.

Illalla saimme sitten vielä kyydin kotiin, ja kaikkensa antanut mäyräkoira löikin päänsä tyynyyn miltei samantien, ja kuorsasi kovaa aamuun asti!

Kaverikeskustelua

Mauri-setä tuntuu sopeutuneen uuteen elämäänsä ainoana koirana, mutta se liikkuu ulkona edelleen oikeastaan vain koirakaveriseurassa. Jos ei sellaisia ole tulossa seuraksi omasta takaa, niin Mauri istua kököttää umpikujamme kääntöpaikalla kunnes ohi kulkee sopivan näköinen koirakko, ja lähtee sitten hölköttämään näiden perässä. Onneksi meilläpäin asuu paljon koiria. 🙂

Viime viikolla tapasimme lenkillä 1,5-vuotiaan pitkäkarvaisen mäyräkoirapojan nimeltä Arska. Nämä kaksi hoodien pitkätukkasankaria, Maukka ja Arska, tunnistivat selkeästi lajitoverin toisissaan ja pullistelivat siinä raitilla sitten keskenään – tosin kummastakin näki että se oli lähinnä vaan (mäyräkoira)miehistä uhoa, eikä kumpikaan ollut mitenkään tosissaan. Mietinkin että mitenköhän Mauri pärjäisi pienen mäyräkoirasisaruksen kanssa. Mauri-sedän omasta mielestä varmasti loistavasti….

”No ainakin mää opettaisin sille miten nuuskitaan pupujen ja peurojen jäljet – ja sen että miten lähdetään heti metsässä livohkaan jos matte päästää vapaaksi.”

”Ja sitten että miten pyöritään kastematojen päällä samalla kun lauletaan kovaa ja korkealta (sanovat että mul on aika komee ääni), vaikka että: ”Ooo, kesän lapsi mä oooooon..”

”Sekä TIETENKIN sen, miten pidetään huolta että koirat saa kotona sen tilan joka koirille kuuluu – tässä me näytetään Mira-siskon kanssa mallia.”

Maurin kannalta olisi varmasti paikallaan tuoda uusi pentu taloon koska vaan, mutta yritän kuunnella myös omaa sydäntäni, enkä ajatella vaan sitä mikä olisi koiran parasta. Ja sydämeni sanoo, että sillä on vielä liian suuri ja liian tuore suru ja jokapäiväinen ikävä, eikä se ole valmis vielä tekemään tilaa uudelle perheenjäsenelle.

Olen kyllä jo luvannut Maurille joku päivä uuden siskon, mutta vasta sitten kun hetki on itsellenikin siihen oikea. Siihen asti pitää mäyräkoirankin vaan tyytyä haaveilemaan 🙂

”Juu ja sitten olis kiva jos sillä olis semmoset nätit lyhyet jalat ja tämmönen pitkä selkä niinkö mullakin, ja muutenkin sillain sopivan sorttinen temperamentti…”

Öinen mysteeri

Aiemmin, kun noutajakin oli vielä elossa, meidän kolmen nukkumaan meno noudatti jokailtaista tuttua koreografiaa; kun sytytin makuuhuoneessa yöpöydän lampun, koirat siirtyivät yksissä tuumin peräkanaa sänkyyn. Kummallakin oli sängyssä (juu koirat nukkuu täällä ihmisten seassa vaikka aikoinaan alunperin omistaja ei näin suunnitellut – mäyräkoira päätti 3.yönään uudessa kodissa toisin…) oma vakiopaikkansa, joille ne joka ilta kävivät nukkumaan.

Kun jäimme Mauri-sedän kanssa kaksin, se nukkui alkuun edelleen omalla vakkaripaikallaan, noutajan paikan pysyessä suorastaan kammottavan tyhjänä. Pikkuhiljaa mäyräkoira alkoi kuitenkin valtaamaan lisää sijaa itselleen, siirtyillen öisin oman vanhan paikkansa ja noutajan paikan välillä.

Mäyräkoira ei olisi mäyräkoira, ellei se olisi tästä vapautuneesta lisätilasta saanut saman tien suuruudenhulluja ajatuksia; se alkoi olettamaan että myös minun paikkani on hänen paikkansa, ”su casa e mi casa”, vai miten sen espanjalaisen sanonnan nyt väärinpäin kääntäisi. Muutaman viime viikon aikana olen siis saanut erikseen käskyttää Mauria iltaisin siirtymään_pois_minun_paikaltani, ja menemään jonnekin muualle sänkyyn kuorsaamaan. 160 cm leveässä sängyssä luulisi löytyvän mäyräkoiralle jokin muukin mieluinen nukkumapaikka, paino sanalla luulisi.

Eilen illalla tämän käskytyksen kuultuaan tuo itsepäinen Tiivitaavi taapersi taas mielenosoituksellisen hitaasti tassujaan ja pitkätukkaisia korviaan lakanaa pitkin laahaten sängyn poikki omalle paikalleen, ja laski päänsä omalle tyynylleen (Maurilla on vanha Tempur-tyynyni, jonka ostin mutta josta en itse pitänyt joten se päätyi mäyräkoiran käyttöön).

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Aamulla herättyäni tajusin, että minä nukuin nyt mäyräkoiran paikalla ja se minun paikallani, ja että myös tyynymme olivat vaihtaneet yön aikana paikkaa – Mauri kuorsasi siis tyytyväisenä omistajan elkein omistajan paikalla pää omalla tyynyllään!

Mitään muistikuvia minulla ei ole paikan taikka tyynyjen vaihtamisesta, joten arvoitukseksi jää, onko a) minut tuijotettu telepaattisesti yön aikana vaihtamaan unissani paikkaa, b) minut tönitty ja potkittu vaihtamaan paikkaa vai c) all of the above – olenko siis mäyräkoiran komennossa jo unissanikin??

Pelottava ajatus!

Ootapa vaan nainen kun nukahdat, niin kattotaan ne ”omat paikat”, sano mun sanoneen!